Perttelin maisemaa Pylkönmäeltä
  
   
 
 Varkaiden kellarinmäki
Varkaankellarinmäen louhikkoa

 

Pirkon ja Junnun tarina


Lyhyt taustoittaminen auttaa ymmärtämään, millaisessa maailmassa elettiin 1700-luvun ensimmäisillä vuosikymmenillä, jolloin katovuodet ja nälänhätä olivat seuranneet toisiaan. Armfeltin armeija oli lyöty Napuella 1714, ja maa oli miehitysjoukkojen mielivallan armoilla. Tallinnasta oli levinnyt ruttotautiepidemia, johon Turussa kuoli lähes kolmannes asukkaista. Aika oli ankaraa, ankeaa ja levotonta. Maakunnissa kiertelevät väkivaltaiset ryövärit ja varkaat pitivät kansaa vuosien ajan pelon vallassa.

 
1738 Romsilan kylässä oli neljä taloa: Lemmo, Niko, Rudi ja Suutari, joka oli erillään kylän muista taloista. Talon pihapiirissä oli navetta, aitat, riihi ja sauna, sekä mainio lähde. Perttelin kirkolta Romsilaan johti mutkainen ja kehno kärrytie. Kylää ympäröi erämaa, jonka keskellä seisoi huikean korkea Humoskallio, jonka huipulta näkyi Perttelin kirkon torni.
 
Merkilliset tapahtumat saivat alkunsa jouluaattona 1738. Suutarin tupa oli siistitty joulukuntoon. Naapuri oli käynyt kertomassa aitasta varastetuista leivistä ja palvilihoista. Pirkko, talon ottotytär viipyi yhä iltalypsyllä. Talon piika lähetettiin katsomaan, mikä Pirkkoa navetassa viivytti. Pian Taava ryntäsi hätääntyneenä sisään: ”Tulkaa isäntä apuun, Pirkko on kadonnut”!


Simo ja kaksikymmentävuotias, taloon jo lapsena otettu Junnu-renki ryntäsivät pimeään navettaan. Kynttilän sytytettyään he näkivät, että lypsyjakkara ja kiulu olivat kaatuneet, ja maito valunut maahan. Vertakin näkyi tippuneen lattialle, eikä Pirkkoa ollut missään.


Rippikouluikäinen Aapo lähetettiin viemään avunpyyntöä naapureille, ja isäntä ja Junnu alkoivat varustautua takaa-ajoon. Emäntä Annukka ja Taava jäivät rauhoittelemaan levottomia eläimiä ja lopettelemaan kesken jääneitä navetta-askareita.

 
Kymmenkunta aseistettua miestä lähti ajamaan takaa Pirkon kaapanneita ryöväreitä. Kolmet jäljet näyttivät johtavan navetan nurkalta Humoskallion suuntaan. Pakkanen oli lauhtunut ja lunta tuprutteli jo taivaalta. Miehet lisäsivät vauhtia, etteivät jäljet ehtisi kokonaan peittyä lumeen.

 
Koko joulun jatkuneet etsinnät eivät tuottaneet tulosta. Pirkosta ei kuulunut hiiskaustakaan, vaikka kaikki louhikot ja korven kolkat oli koluttu.

 
Kolmen ryövärin kopla

 
Jo viiden vuoden ajan ennen Pirkon ryöstöä, lakia pakoilleet varkaat olivat lymyilleet Humoskallion onkalossa, jonka luonnonvoimat olivat muinaisina aikoina repineet kallioon. Hengenpitimikseen he kähvelsivät ruokia talojen aitoista ja kellareista. He metsästelivät sekä kalastelivat, ja kiertelivät ryöstöretkillään ympäri maakuntaa.

 
Kohteiksi he valitsivat vauraat talot ja kartanoiden sekä kirkkojen arvokkaat hopea- ja kultaesineet. Otollisen tilaisuuden tarjoutuessa vorot veivät myös tiellä kulkevilta rahat ja matkatavarat. Ryöstöreissuillaan he saattoivat viipyä useita viikkoja.

 
Porukan johtajana toimi Isko. Synkkä, kovakourainen ja tyly, sekä väkivaltaa kaihtamaton ryöväri. Jorko oli noin kolmekymmentävuotias, vankkarakenteinen, äreä ja paatunut kelmi. Manu oli ryhmän nuorin. Pitkä, leveäharteinen laitapuolen kulkija, joka oli muita sävyisämpi mieleltään.

 
Vain Manun kanssa Pirkko saattoi ja uskalsi jutella koti-ikävästään. Isko ja Jorko jakelivat Pirkolle vain äreitä ja tylyjä käskyjä. Mutta Manun ärsyttämistä he pyrkivät välttämään, sillä tämä oli äkkipikainen ja raivostuessaan täysin pitelemätön.


Turkuun, Tuomaan markkinoille tekemillään matkoilla he esiintyivät metsästäjinä, ja kuljettivat siksi mukanaan myyntiin tarkoitettuja turkiksia. Hämäräperäiset kauppamiehet maksoivat kulta- ja hopeasilpusta hyvän hinnan. Rahat tasattiin porukan kesken. Keskinäinen luottamus oli heikoissa kantimissa. Jokaisella oli korvessa oma piilo, jossa säilytti rahojaan, jotka odottavat yhä löytäjäänsä jossain korven kätköissä.


Pirkon vankeusvuodet

 
Humoskallion laella, koillisessa kulmassa, jossa kallio on lähes pystysuora, oli talon kokoisen kivenjärkäleen takana röykkiö kivenlohkareita, joiden väleistä saattoi pujotella ja ryömimä aukolle, josta pääsi syvemmällä olevaan onkaloon.

 
Luola oli siivoton. Savuisille seinille oli ripustettu eläinten taljoja. Lattialla oli jätteitä, polttopuita, kirves, aseita ja ampumatarvikkeita, keittoastioita, vaateriepuja ja olkia. Katossa oli halkeama, joka toimi savuhormina. Marjastajat ja muut metsässä kulkijat kiersivät paikan kaukaa, sillä siellä oli nähty kummallisia valoilmiöitä, ja kuultu maahisten tai vuorenväen ääniä kallion sisältä.


Pirkko pääsi vain ani harvoin käymään ulkona. Apea elämä kulki hitaasti latuaan. Hän ei ollut aina edes selvillä mitä vuodenaikaa elettiin, eikä muistanut, miltä tuntui auringon tai tuulen kosketus iholla. Koti-ikävä ja kaipuu päästä vielä joskus entiseen kotiin, sai hänet jatkamaan viheliäistä elämää ja laatimaan toivoa ylläpitäviä pakosuunnitelmia.

 
Yli neljä vuotta kestänyt ankea vankeusaika oli lähentänyt Pirkkoa ja Manua. Kaverit naljailivat Manulle, hänen tuodessaan tuliaisia reissuiltaan tai autellessaan Pirkkoa ”kotiaskareissa”. Synkeä, iloton elämä sai heidät hakemaan lohtua toisistaan, ja pian Pirkko huomasi odottavansa lasta.

 
Jorkon ja Manun lähdettyä muonanhakureissulle, ja Iskon kuorsatessa syvässä unessa, Pirkko päätti häipyä. Hän oli jo ryöminyt lähes ulos, kun vahva käsi tarttui hänen jalkaansa ja repi hänet takaisin. Raivostunut Isko suomi Pirkkoa nahkahihnalla. Manun tullessa luolaan hän heitti Iskon rajusti maahan, ja uhosi ottavansa hänet hengiltä. Kahakan jälkeen Pirkko sai olla rauhassa, mutta nujakka kärjisti Manun ja Iskon välistä epäluuloisuutta.


Lapsen syntymä ja Pirkon kotiinpaluu

 
Viides vankeusvuosi oli menneillään, kun iltayöstä toukokuun alkupuolella, alkoivat synnytyspoltot. Ennen aamua lapsi tuhisi jo turkisvällyissään, ihmetellen tervastulen liekkien tanssia. Poika oli heiveröinen ja sairasteli usein. Eikä kalpean ja vaisun Pirkonkaan kunto ollut kaksinen. He kutsuivat poikaansa Arjoksi. Mutta ajatuksissaan Pirkko nimitti pienokaistaan Pikku-Junnuksi.

 
Kuudennen vuoden syksyllä, Jorko jostain syystä katosi, eikä enää palannut luolalle eräältä muonanhakureissultaan.


Arjon ollessa jo puolitoistavuotias Pirkko ryömi ulos luolasta. Isko ja Manu olivat kokemassa pyydyksiä läheisellä järvellä. Oli ihana päivä. Aurinko paistoi ja kallio tuntui lämpimältä jalkojen alla. Tuulessa huojuvien koivujen lehdissä näkyi jo keltaisia lehtiä. Aurinko helli Pirkon kalvakkaa ihoa. Riemu ja vapaudenkaipuu oli pakahduttaa hänen mielensä. Sisälle palattuaan hän syötti pojan, kääri lapsen riepuihin ja lähti päättäväisesti luolasta.

 
Auringon laskettua metsä alkoi hämärtyä leudoksi elokuun yöksi. Tuuli huokaili korven naavaisissa kuusissa. Matkan edetessä maasto alkoi näyttää tutummalta. Vaikka voimat olivat jo vähissä, Pirkon oli jaksettava ponnistella perille asti, joko entiseen kotiin, tai ainakin tuttujen ihmisten luokse.

 
Käsivarret olivat Arjon kantamisesta puutuneet. Voimat olivat loppumaisillaan, kun hän näki edessään tutun kumpareen, sekä sillä seisovat rakennukset. Suutarin piha oli hiljainen ja autio.
Seitsemän vuotta kestänyt vankeus oli päättynyt. Kynnykselle sorruttuaan, ennen kuin maailma pimeni, hän sai soperretuksi: ”Ette taida enää minua tuntea, olen Pirkko”.

 
Iskon viimeinen surmatyö

 
Vielä samana yönä miehet lähtivät hyvin aseistautuneina ja varustautuneina ryöväreitä vangitsemaan. Luolassa ei ollut ketään, mutta miehet kävivät asemiin ja jäivät odottamaan rosvojen paluuta. Kun Isko ja Manu aamuyöllä palasivat luolalle, syntyi ankara kamppailu.

 
Manu saatiin ensin köysiin. Isko riehui ja raivosi, ja monet kiinniottajat saivat syviä haavoja hänen puukostaan. Lopuksi hän tarrautui kourillaan Aapon kurkkuun ja kuristi nuorukaisen kuoliaaksi. Monen miehen voimin hänen kouristuneet sormensa saatiin irti Aapon kurkulta, ja säälimätön ryöväri taltutettua.

 
Seuraavana päivänä ryövärit luovutettiin kruununpalvelijoitten huostaan. Pari vuotta pidätyksen jälkeen, syyskäräjien langettamat tuomiot vahvistettiin. Manu tuomittiin elinkautiseen vankeuteen, ja Isko, joka oli syyllistynyt lukuisiin henkirikoksiin, tuomittiin kuolemaan. Kun tuomio oli luettu, pyöveli teki tehtävänsä, ankealla Kalmankankareen mestauspaikalla, marraskuussa 1747.

 
Pirkko ja Junnu

 
Mestauspäivän jälkeen alkoivat monet asiat kääntyä hyvään suuntaan. Pirkko ja Junnu päättivät avioutua, kun Pirkko olisi käynyt rippikoulun. Pirkon poika sai kasteessa nimekseen Kristo. Häät vietettäisiin seuraavana juhannuksena. Simo ja Annukka toivoivat Pirkon ja Junnun jatkavan talonpitoa heidän jälkeensä Suutarissa.

 
Vanha kansa muisteli, että luolasta olisi löytynyt vielä 1808 tienoilla vaatteiden, taljojen, luiden ja nuotion jäänteitä. Tapaus oli herättänyt seudulla niin suurta huomiota, että paikkakuntalaiset alkoivat kutsua Humoskalliota Varkaankellarinmäeksi, jota nimeä paikasta yhä käytetään.

 
Aulis Ojan kirjoittamasta Perttelin historia -teoksesta löytyy varsin mielenkiintoisia tietoja isonvihan vuosilta 1713 – 1721. Lisäksi kirjassa on luettelo Perttelin talojen isännistä vuosina 1540 – 1800.

 Alkuperäistarina on Etti Joutsenen kirjasta Fotograaf ja putka, josta tämä lyhyt versio on muokattu.

 

Teksti ja kuvat: Jussi Malminen

 

Varkaidenkellarinmäki

Salolainen Arto Kalevo Varkaankellarinmäen luolaa etsimässä keväällä 2019.
Metsäpalstan, jolla Varkaankellarinmäki sijaitsee, Arto sai 50-vuotislahjaksi isältään kaksikymmnentäyksi vuotta sitten.