Perttelin maisemaa Pylkönmäeltä

 

Ristniittu Perttelin Hiidessä

Perttelin hiiden todennäköinen sijaintipaikka, Ristniittu RN:o 3:24 lähellä Nokkahiiden rajaa.


Mitä tarkoittaa paikannimi Hiisi?

Minua on jo kauan kiinnostanut Perttelissä esiintyvä paikannimi Hiisi. Useimmat ihmiset, joiden kanssa olen tästä sanasta keskustellut, ovat arvelleet, että kysymyksessä on jonkinlaisen peikon tai muun pelottavan taruolennon nimi. Ehkä ensimmäiseksi tulee mieleen lasten käyttämä hokema ”Vesihiisi sihisi hississä”. Toinen, enemmänkin aikuisten käyttämä sanonta on soimaus ”Mene hiiteen!” tai ”Painu hiiteen!”. Siinä sanalla tarkoitetaan jonkinlaista paikkaa, ehkäpä peräti helvettiä.

Kielitieteilijöiden mukaan hiisi kuitenkin tarkoitti ensin kalmistoa eli hautausmaata, myöhemmin pyhää metsikköä, muinaista uhrilehtoa ja pakanuuden aikaista palvontapaikkaa. Paikannimenä Hiisi esiintyy harvakseltaan eri puolilla Suomea, ja kaikkialla se viittaa ainakin tuhannen vuoden takaisiin asioihin. Niin pitkän ajan kuluessa minkä tahansa sanan merkitys saattaa vähitellen muuttua toiseksi.

 Eläkkeellä oleva suomen kielen professori Mauno Koski on aikanaan kirjoittanut tohtorinväitöskirjan itämerensuomalaisten kielten hiisi-sanaperheestä. Kirjassaan hän jaottelee paikannimen Hiisi:

• Käyttötarkoituksen mukaan: Alunperin hiisi on ollut pakanuuden aikainen hautausmaa eli kalmisto. Koska kalmistoon haudattujen vainajien henkiä kunnioitettiin ja pelättiin, hiidessä myös toimitettiin uhrimenoja hiiden asukkaille. Hiiden asukkaita olivat sinne haudattujen vainajien henget. Hiisiin liittyi aina jonkinlainen kivilatomus, jonka äärellä nämä palvontamenot suoritettiin. Myöhemmin, kun lehtoihin hautaaminen oli lopetettu ja palvonta kohdistui muihin olentoihin kuin vainajiin, kalmistomerkitys väistyi ja sanan uudeksi merkitykseksi tuli perinnemetsikkö.

• Maaston muodon mukaan: Hiisi on ollut pyhä lehto, joko matala tai korkea sekä joka tapauksessa kivinen paikka, jonka lähellä on muodossa tai toisessa vettä: joki, puro, merenlahti tai lähde.

 • Kristinuskon saavuttua sanan merkitys muuttui jälleen. Hiidestä tuli salaperäinen, kielletty paikka, ja sana sai uuden merkityksen: takamaan syrjäinen vanhan kansan palvontapaikka.

• Vähitellen tämäkin merkitys hämärtyi ja sana alkoi saada yhä enemmän kielteisiä piirteitä. Tällaiselle syrjäisellä seudulla sijaitsevaan suurten kivien röykkiöön, jota vanhastaan kunnioitettiin ja pelättiin, alettiin liittää uusia tarinoita jättiläisistä ja peikoista, jotka edustivat ihmisille vihamielistä maailmaa. Itä-Suomessa Hiisi käsitettiin jopa paholaisen nimeksi. Tässä vaiheessa oli siis pyhän palvontapaikan merkitys kääntynyt jo aivan päinvastaiseksi kuin alunperin.

Hiisien hävittäminen

Suomeen tullessaan kristinusko pyrki määrätietoisesti hävittämään kaikki pakanuuden aikaiset lehdot ja uhripaikat. Useimmiten tämä tehtiin siten, että muinaiselle palvontapaikalle rakennettiin kristillinen kirkko. Toisin sanoen hartaudenharjoitukset toimitettiin vanhassa tutussa paikassa, hartauden kohde vain vaihtui. Oletetaan, että esimerkiksi Turun Tuomiokirkko on juuri tällä tavoin syntynyt. Entinen hiisi eli pakanuudenaikainen Unikankare-niminen kalmisto pyhitettiin rakentamalla siihen kirkko. Vuodelta 1229 on säilynyt paavi Gregorius IX:n kirje, jossa hän vahvistaa Suomen kirkon omistusoikeuden entisiin pakanallisiin lehtoihin ja uhripaikkoihin.

Perttelissä ovat eri aikoina esiintyneet ainakin paikannimet Isohiisi, Vähähiisi, Nokkahiisi, Härkähiisi ja Hiisi. Perttelin historian kirjoittaja Aulis Oja esittää oletuksen, että Perttelin hiisi olisi alunperin sijainnut Nokkahiiden kylässä, jokirannassa, Vihmalon rajalla, lähellä Vironvahan rajakiveä, jossa sijaitsi Maanhaaran niitty eli Ristniittu.

Tämä Ristniittu mainitaan Uskelan pappilan tilusten joukossa jo 1300-luvulla. Nimi saattaisi johtua siitä, että syystä tai toisesta siihen paikkaan ei tarvittu kirkkoa, vaan sen sijaan entisen pyhän hiiden paikalle pystytettiin suurikokoinen risti julistamaan uuden uskonnon mahtia.

Mitä hiisistä tiedetään?

Suomenkielinen hiisitietous on hyvin niukkaa. Sensijaan Virossa on hiisiin liittyviä asioita tutkittu paljon enemmän. Vaikka kysymyksessä on kaksi eri maata, voidaan sanoa, että maiden esihistoria, muinaisen pakanuuden aika, oli yhteinen. Me täällä Lounais-Suomessa olemme jopa aikoja sitten muuttaneet tänne Virosta, joskus parituhatta vuotta sitten. Ja kun puhutaan hiisistä, on kysymys niin vanhoista asioista, että niitä koskevat perinteet ovat todennäköisesti suomalaisilla ja virolaisilla täsmälleen samat.

Virossa on luetteloitu lähes 500 entistä hiiden paikkaa. Luku on kunnioitettava, kun otetaan huomioon, että tiedot ovat tihkuneet meidän päiviimme vuosisatojen takaa, läpi sotien, kulkutautien, kirkon toimesta tapahtuneen suoranaisen hävittämisen ja eri aikoina annettujen ankarien kieltojen.

Hiisi sitoi kokoon muinaisen yhteisön. Sen, mitä tiedämme hiisistä, tiedämme myös omista esivanhemmistamme.

 Hiisi täytti aikanaan hyvin monenlaisia tehtäviä. Se oli enemmän kuin pelkkä kokoontumispaikka, kunnantalo, sairaala, hautausmaa, kirkko, käräjätupa, linnoitus tai uhrauspaikka. Nykyaikana ei ole oikein mitään sellaista, mihin muinaisaikaista hiittä voisi verrata.

Missä hiisi sijaitsi?

Ei ole olemassa entisen hiiden sijaintipaikan etsimistä helpottavia sääntöjä. Hiisi saattoi olla mäellä, laaksossa tai tasangolla tai yhtä hyvin joessa tai suossa sijaitsevalla saarella.

Enimmäkseen hiidet sijaitsevat kukkuloilla. On mahdollista, että hiiden paikkaa valittaessa otettiin huomioon myös meille tuntemattomia tekijöitä, esimerkiksi maasäteily. Todennäköisesti monet uhri- tai hiisiröykkiöt ovat ihmisen rakentamia, niiden kivet muualta kuljetettuja.

Mitä hiidessä oli?

Puut. Tavallisesti hiisi tunnetaan puiden muodostamana pienenä metsäsaarekkeena. Tavallisin puu oli tammi, mutta hiisipuina voivat ilmeisesti toimia mitkä tahansa kotimaiset puulajit. Ainoa ehto on, että maa, jossa puut kasvavat, tunnetaan hiitenä. Nykyisin tiedämme enää muutaman hiisimetsikön. Useimmiten hiidessä on jäljellä vain yksi ainoa pyhä puu tai vain pelkkä muisto sellaisesta.

Kivet. Virumaan maakunnassa ollaan sitä mieltä, että hiidessä pitää aina olla joko hiisi- tai uhrikivi tai molemmat. Todellisuudessa asianlaita ei ollut tämä edes enää 1800-luvulla. Monet pyhät kivet päätyivät kartanoiden tai kirkkojen seiniin. Mutta hiisikiviä on myös kätketty. Tiedetään tapaus, jossa kolme miestä kaivoi Uku-nimiselle jumalalle pyhitetyn kiven maan sisään, kun paikallinen lahkolaisseurakunta uhkasi joko häväistä tai hävittää sen.

Joskus hiisissä sijaitsee suuria kivenjärkäleitä. Paikoitellen niitä kutsuttiin hiiden jumalaksi tai yksinkertaisesti hiideksi. ”Tammiston maalla oli ollut hiisitammikko, jossa käytiin viettämässä pyhiä ja kumartamassa Taaraa. Taara oli erään vanhan jumalan nimi. Siellä oli hiidenkivi ja uhrikivi siellä tammikossa. Uhrikivelle vietiin monenlaisia uhreja. Kaikenlaisia ruoka-aineita vietiin. Ja kaikki ihmiset veivät, jotka halusivat toivoa jotakin. Mutta hiidenkivelle vietiin seppeleitä ja nauhoja ja huiveja ja uhrikivelle vietiin kaikkea sellaista, mitä voi syödä. Uhrikiviä oli jokaisen kylän lähistössä, mutta hiidenkiviä ei ollut muualla kuin hiidessä.” (Simuna.)

Lähde. Hiidessä tai sen lähistöllä oli useimmiten muodossa tai toisessa vettä: lähde tai useampia, joskus myös puro. Ellei lähdettä ollut, oli muutamassa hiidessä kaivo. Hiisiä tiedetään olleen myös joen tai järven saarissa tai suosaarekkeissa.

Milloin hiidessä käytiin?

Suuremmat hiisiuhrit ja menot toimitettiin juhlapyhien aikaan. Niitä oli vuodessa neljä: kesäpäivän seisaus eli nykyinen juhannus, talvipäivän seisaus eli nykyinen joulu sekä syyspäivän tasaus eli nykyinen pyhäinmiestenpäivä ja kevätpäivän tasaus eli nykyinen pääsiäinen. Vuoden kaikki neljä suurta juhlapyhää edustavat siis ikivanhaa muinaisperintöä, ajalta kauan ennen kristinuskon tuloa. Kirkko otti käyttöönsä jo aikaisemmin vakiintuneet pyhät ja antoi niille uuden, kristillisen sisällön.

Viikonpäivistä hiidessä käymisen päivä oli nimenomaan torstai. Torstai oli muinainen pyhäpäivä, joka tunnettiin vielä esihistoriallisena aikana.

Pyhä paikka

Hiittä pidettiin pyhänä: se suojeli, toi onnea, auttoi hädässä. Hiisi oli myös koskematon. Sen tai jopa sen jäännösten ympärille rakennettiin aita pitämään eläimet loitolla. Uskottiin, että lähistöllä oleva hiisi suojelee ympäristöään sodilta, varkauksilta ja sairauksilta.

Hiidessä oli omat sääntönsä. Sieltä ei saanut ottaa eikä taittaa ainoatakaan oksaa, ei edes ruohonkortta. Maassa makaavia kaatuneita puitakaan ei saanut viedä hiidestä pois, vaan niiden oli annettava maatua paikallaan. Janon sammuttamiseksi ei saanut juoda siten, että huulet olisivat koskettaneet suoraan hiidenlähdettä. Hiidessä oli kiellettyä kaikenlainen pahuus, myös pahat sanat. Hiiteen tuli mennä ruumis ja mieli puhtaina.

Sääntöjensä rikkojia hiisi rankaisi ankarasti. On olemassa tarinoita siitä, kuinka sääntöjen rikkojaa kohtasi joku kaamea onnettomuus: hän menetti kätensä, jalkansa tai näkönsä tai kuoli.

Raipparangaistuksia

Vanhat kirjalliset lähteet kertovat siitä, että mikään uhkaus tai rangaistus ei aikanaan saanut ihmisiä taittamaan pyhästä hiidestä ainoatakaan oksaa. Virossa on säilynyt asiakirja, jonka mukaan Pärnun maakunnassa vuonna 1749 annettiin määräys: ”Jos jostakin löydetään paikka, jossa toimitetaan epäjumalanpalveluksia, on talonpoikien kirkkoherran valvonnassa hävitettävä se kokonaisuudessaan. Kaikki siellä kasvavat puut on kaadettava ja poltettava, kivet hakattava kappaleiksi ja heiteltävä hajalleen sekä maa kynnettävä. Henkilöä, joka syyllistyy taikauskoisiin uhrimenoihin, rangaistakoon 20 parilla raipaniskuja kirkonmäellä.” Tarton maakunnassa annettiin samantapainen määräys vielä niinkin myöhään kuin 1812.

Perttelin Hiisi

Edellä mainittu määräys hiisien hävittämisestä ei tietysti ole kotoisin Perttelistä vaan Virosta. On kuitenkin otettava huomioon, että vielä vajaat 30 vuotta aikaisemmin Suomella ja Virolla oli ollut yhteinen hallitsija, Ruotsin kuningas. Etenkin molempien maiden luterilaiset kirkot olivat tiukasti ruotsalaisen määräysvallan alaisina. Tämä hiisimääräys ilmeisesti heijastaa jo siihen aikaan vanhaa, vakiintunutta käytäntöä. Kirkkohistoriasta muistamme, että 1600-luku oli Ruotsin kirkossa puhdasoppisuuden ja tiukan kirkkokurin aikaa, jolloin mm. noitien polttaminen roviolla oli vielä täyttä todellisuutta sekä Suomessa että Virossa. Vaikka vastaavia tietoja hiisien tarkoituksellisesta hävittämisestä Suomessa olekaan säilynyt, on syytä olettaa, että suhtautuminen muinaisiin uhrimenoihin oli täällä aivan yhtä tuomitsevaa.

Vaikuttaa siltä, että juuri tällainen hiiden tarkoituksellinen hävittäminen on joskus toimitettu myös Perttelin hiidessä. Tämä ei tietenkään tapahtunut niin myöhään kuin 1700-luvulla, vaan ilmeisesti jo paljon aikaisemmin. Kaikki puut on luultavasti kaadettu ja poltettu, muinaiset uhrikivet rikottu ja niiden jäännökset heitelty hajalleen. Varmemmaksi vakuudeksi paikalle pystytettiin vielä suurikokoinen puuristi johon niityn nimi, Ristniittu, viittaa.

Tämä risti on myöhemmin aikojen kuluessa mädäntynyt, eikä edes perimätieto enää muista sen tarkkaa sijaintia. Mutta paikannimenä Ristniittu on säilynyt, ja myös sana hiisi on näihin päiviin saakka pysynyt yllättävän sitkeästi monissa Perttelin paikannimissä.

Ristniittu on kaiken kunnioituksen arvoinen paikka, jonne esivanhempamme ovat kokoontuneet ja jota he ovat pitäneet pyhänä satojen ja tuhansien vuosien ajan. Herää kysymys, eikö tällä hetkellä kesantona olevalle niitylle tulisi istuttaa jonkinlaista perinnemetsikköä muinaisten sukupolvien kunniaksi.

Mielestäni ei. Istutetuilla puistoilla ja puutarhoilla ei ole mitään tekemistä tuhatvuotisen hiisikulttuurin kanssa. Ainakaan mitään vieraita puulajeja paikalle ei saisi tuoda. Mikäli entiselle hiidelle jotakin halutaan tehdä, voisi sen oletetun paikan ympärille korkeintaan rakentaa aidan ja vaikkapa pystyttää jonkinlaisen muistotaulun. Aidattu alue saisi pikkuhiljaa itsestään metsittyä.

Jos alue saa vapaasti kehittyä, se epäilemättä ensin heinittyy ja sitten vesoittuu. Ehkä voisi ajatella niinkin, että kysymyksessä olisi hiiden rangaistus siihen satoja vuosia sitten kohdistetusta hävitystyöstä. Hiisi on asia, jota ei voi luoda koneiden ja tekniikan avulla eikä hetkessä. Hiisi ei palaudu nopeasti, aikaa saattaa kulua jopa satoja vuosia. Vasta sen jälkeen meidän jälkeläisemme voivat jälleen astua hiiteen, joka puhdistaa mielen ja hiljentää ajatukset. Hiisi on tuhannen vuoden projekti.


Kalervo Mettala
2.8.1939 - 2.8.2014



Ristniitu vanhalla kartalla
Isojaon aikainen kartta Perttelistä. Ristniittu kartan yläosassa Uskelanjoen töyräällä.


Uusi kartta Hiidestä

Perttelin hiiden oletettu sijainti kartalla
Maanhaaran niityn, eli Ristniitun RN:o 3:24 alue merkitty vihreällä värillä.

 

 

Linkki Wikipedian Hiisi-artikkeliin

Sivun alkuun

Tekstilinkit

Takaisin Tekstilinkit -sivulle